Lue Totuuskuutio-romaanin 1. luku – näin täsmäytetään netistä piiloon bussikuskin kuolonkolari
Kaisaniemenkatuun murtuvien luiden ääni kuulosti vaisulta. Laiskaa mätkähdystä tehosti bussin jarrujen kirskunta. Elokuvissa tuollaisella rusahduksella olisi ollut kunnolla painoa. Seisoin pyörineni jalkakäytävällä ja katselin ihmeissäni. Tuo tapaus päätyy minun pöydälleni kahden tunnin sisällä, mutisin itsekseni.
Bussin etukulman murjoma, naiselta tai isolta lapselta näyttävä möykky jäi lojumaan kaistojen väliin. Ruumiin ympärille oli kerääntymässä hälisevä ihmisjoukko. Silti kukaan ei uskaltanut mennä kahta metriä lähemmäksi, niin kuin kolari olisi ollut tarttuva tauti.
Bussipysäkin iso ruutu tulkitsi vieressään makaavan naisen olevan kiinnostunut siitä. Se kehotti ”Jasminaa” hankkimaan vatsan oloa helpottavaa uutuusjogurttia. Teräslasilla verhottujen rakennusten heijastuksista näkyi, kuinka sadat työmatkalaiset yrittivät päästä tukoksesta ohi. Käänsin katseeni sähköbussiin, joka oli niiannut hiljaa pysähdyksiin. Sinihihainen käsi tunki avautuvien ovien välistä. Perässä tuli ulos hätääntynyt kuski, joka juoksi kohti läheistä puistoa. Auton kylkeen liimatussa mainoksessa luki isoin kirjaimin: ”Helsingin liikenne – meillä ajaa ihminen, ei kone.”
Mainoskampanja oli halpa kikka. Ihmiskuskit kolaroivat enemmän kuin automaattinen ohjaus, mutta kansa pelkäsi ajavia robotteja. Bussiyhtiö olikin ostanut meiltä maineenhallintaa. Celsius piti huolen, ettei alipalkattujen kuskien kolareista huudeltu netissä liikaa. Ensimmäisenä minun pitäisi estää tapahtumasta kertovien kuvien leviäminen. Pelkkä kolari ei kauaa kiinnostaisi, mutta verinen ruumis houkuttelisi klikkaajia.
Taksi pysähtyi bussin eteen ja nahkatakkinen, tukeva mies tunki väkijoukon läpi kädessään kamera. Hän käveli tyhjän piirin keskelle ja osoitteli kamerallaan joka puolelle. Uutissivustot saattoivat maksaa palkkion, jos sai lähetettyä mielenkiintoisen videon ensimmäisenä.
Oikeanpuoleinen kaista oli tukossa, mutta vasenta pääsi vielä ajamaan. Liikenne mateli, koska autoilijat halusivat väistää kolarin kolhimatta autoaan aitaan. Kukaan ei ollut vieläkään käynyt katsomassa, voisiko maassa makaavaa naista auttaa jotenkin. Suurin osa matkustajista oli yhä bussissa. He vilkuilivat ulos hermostuneena. Pari kiireisintä oli jo hypännyt pois ja lähtenyt kävelemään kohti keskustaa.
Vähän myöhemmin he manaisivat hississä työkaverilleen, miten viikko lähti liikkeelle ihan väärällä tavalla. Menisi pitkälle iltapäivään, ennen kuin myöhästyminen olisi unohtunut. Kun tilanne näytti olevan ohi, päätin itsekin lähteä. Talojen välistä kaikui ambulanssin sireeni.
Jos bussin jyräämää naista ei lasketa, aamuni oli ollut tavanomainen. Kahdeksalta Anna tökki minua kylkeen ja käski sammuttamaan hälytyksen. Sitten hän pani liian kirkkaan yövalonsa päälle ja nousi vierestäni suihkuun.
Hetken aikaa pyörin peiton alla ja yritin löytää sopivaa asentoa päästäkseni takaisin uneen. Kuten tavallista, se oli turhaa. Nousin ylös ja kävelin keittiöön. Pöydällä lojui ruutu, johon oli päivittynyt viimeisimmät uutiset. Olin saanut yön aikana 57 viestiä ja pari puhelua. Sama tieto näkyi puhelimessa ja jääkaapin ovessa. Ne olivat mainoksia ja uutisotsikoita, jotka tuhosin lukematta.
Vilkaisin alaverkon keskustelupalstaa, mutta siellä ei ollut mitään mielenkiintoista. Joku väitti, että eilisen Helsinki Unitedin matsin tuloksia oli muokattu jälkikäteen. Ei ollut, ei Celsius ainakaan ollut.
Luin uutisista vain urheilua. Otteluiden lopputuloksia ei kannattanut ruveta täsmäyttämään. Se tulisi liian kalliiksi. Stadionillinen väkeä tiesi totuuden kuitenkin, eikä voittajajoukkueen nimi vaikuttanut mihinkään.
– Heihei, huusi Anna hiukset märkänä matkalla suihkusta ulko-ovelle.
Kuului kolahdus, ja nainen oli poistunut aamustani.Olin jo tottunut nopeisiin lähtöihin. Kun ensimmäistä kertaa vietimme yön yhdessä, pidin äkäistä poistumista mielenosoituksena. Silloin heräsin vasta, kun Anna paukautti opiskelijayksiöni oven kiinni selkänsä takana. Kuuntelin pettyneenä korkokenkien kopinaa rappukäytävän kiveä vasten ja ajattelin olleeni vain virhepysähdys väärissä lakanoissa. Kun Anna ilmestyi seuraavan päivän iltana oven taakse, en odottanut kuulevani vihaisia moitteita.
– Sä lupasit yöllä soittaa. Mä en tiennyt, että siihen kuuluisi pitkä harkinta-aika.
Myöhemmin hän selitti, että aamut olivat surkein aika päivästä. Anna napsi nukahtamislääkkeitä kuin karkkia, ja se pahensi ärtymystä. Aamulla Annan kanssa ei kannattanut sopia mitään eikä mieluiten edes puhua, koska pienikin väärä sanavalinta laukaisi riidan. Se oli outoa, mutta suloista. Olin antanut Annalle salanimen: hän joka herää kiivaasti.
Nykyisin, monen yhdessä nukutun vuoden jälkeen, Anna toivotti jo hyvää huomenta ja nähdään illalla. Ja ymmärsi lähteä kotoa purkamatta suuttumustaan minuun. Se oli Annan mittapuulla vakavaa rakkautta. Tunne oli molemminpuolinen.
Avasin itselämpiävän kahvitölkin. Kemiallinen reaktio alkoi purkin pohjalta, ja tunsin kuinka lämpö levisi nesteessä alhaalta ylöspäin. Huoneeseen nousi kahvin tuoksu, varmasti keinotekoinen. Naputtelin ruudulle esiin uutiskanavan koosteen edellisen yön tapahtumista. Joku kaupunki Intiassa oli jäänyt myrskyn runtelemaksi, yhden osakkeen kurssi oli noussut ja toisen laskenut, merenpinta nousisi kymmenessä vuodessa blaa blaa metriä lisää. Ei näitä jaksanut lukea. Heittelin tavarani reppuun ja lähdin töihin.
Olin avaamassa ulko-ovea, kun Annalta tuli viesti.
Anna Lilja -> Tero Lilja Pitäisi hakea Handelta lähetys. Ehditkö töiden jälkeen?
Aamuisin ajoin polkupyörällä puiston läpi Helsingin kauppakeskustaan. Olin perinyt kaksi asuntoa munkkiniemeläisestä kerrostalosta. Isä kun oli vuosituhannen vaihteessa päättänyt, että puistotien varrelta kannattaa omistaa monta asuntoa. Isällä oli tarkka periaate siitä, että rahat piti sijoittaa maahan ja kiveen. Se jaksoi hokea, kuinka maata ei valmisteta enää ja kivi ei kulu.
Munkka oli pentuna täydellinen paikka asua. Lasten puskaradion kautta tiesimme jokaisen porttikongin ja rappukäytävän koodin. Koko kaupunginosa oli iso hippapiilon näyttämö. Taloja päällystettiin teräslasilla ja aurinkopaneeleilla, niin kuin tuolloin oli muodikasta. Vanha kaupunki loisti silti pinnoitteen alta. Ei sitä lapsena tajua, että maailma voi muuttua ympärillä.
Isä kuului vanhan polven akateemistoon, joka eli kirjojensa keskellä ummistaen silmänsä muutokselle. Syksyisin kouluun mennessä sain ihmetellä tuttujen naamojen katoamista. Isän mielestä kesäloman aikana mökillä ei saanut käyttää nettiä, joten kavereiden muutosta sai kuulla vasta ensimmäisen koulupäivän aikana.
Kivi ei kulunut isän ympäriltä, mutta kaikki pehmeämpi kyllä kului. Ensimmäisenä leikkipuistoihin tulivat jengit. Toimettomat miehet istuivat mustissa nahkatakeissaan penkeillä, eivätkä tehneet muuta kuin puhuivat. Välillä repusta kaivettiin jalkapallo, jota potkittiin nurmikolla.
Sekin oli liikaa vaaleahiuksisille äideille. He vaihtoivat toiseen puistoon, joka oli huonompi, mutta rauhallinen. Kohta sinnekin tuli joku toimeton nuori mies istumaan, eikä enää ollut paikkaa, missä voisi viettää turvallista iltapäivää lastensa kanssa.
– Nistejä! Neekereitä! isä sähisi katsoessaan ikkunasta ulos.
Isä alkoi puuhata aitoja koko Munkkiniemen ympärille. Alkuun hän lähetti sarkasmilla höystettyjä kirjoituksia henkitoreissaan olleeseen paperilehteen. Niissä hän vaati oikeutta aitaamiseen. Joku kaupunginviskaali kirjoitti hänelle lopulta ylimielisen vastauksen, mikä vain lietsoi isää toimintaan.
Isä ei kuitenkaan ehtinyt aitoja nähdä. Vuosikausien ajan kaupunki kielsi niiden rakentamisen, ja melkein yhtä pitkään isä kampanjoi niiden puolesta. Kerran hän pääsi päivän puheenaiheeksi, kun televisiohaastattelusta nousi närkästys.
– Narisevat fariseukset sanovat että kaupunki kuuluu kaikille. Minä sanon, että hyysätkööt narkkareita omilla takapihoillaan. Me haluamme itse päättää, kuka meidän pihoilla käy.
Jalkapallokentälle talomme lähelle rakennettiin parakkeja. Sieltä alkoi tulla teinejä ja pienempiäkin lapsia meidän pihalle. Ne, jotka ehtivät, myivät asuntonsa. Toiset päättivät lähteä aidattuihin lähiöihin, vaikka talo jäi jälkeen. Ennen viimeistä luokkaa koulussa huomasin, että vanha opettajakin oli päättänyt lähteä. Kesän jälkeen en tuntenut enää ketään. Yhtä hyvin olisi voinut muuttaa uudelle paikkakunnalle.
Kivi ei homehtunut, mutta ei sitä voinut kantaa mukanaan.
Isä sairasteli viimeisinä vuosinaan niin, ettei pystynyt lähtemään ulos. Äiti ei uskaltanut. Tunnelma oli niin painostava, että yritin pysyä vain poissa tieltä. Sängyssään isä söi, luki, torkkui ja runkkasi päivästä toiseen. Loppuvaiheessa isän liikkumiseen olisi tarvittu kaksi avustajaa, joten hänet passitettiin sairaalaan. Äiti kävi joka päivä sairaalassa vierailulla. Se oli armotonta rakkautta.
Kun isä kuoli, äiti muutti vahtien turvaamaan taloon kaksikymmentä kilometriä pohjoiseen. Alle kuusikymppisenä hän tapaili välillä joitain miehiäkin. Minulle kuolema oli helpotus. Loppui se arvokkuutensa menettäneen miehen kituminen.
Asunto oli ollut hetken tyhjänä, kun rakennusliike teki jälleen kerran tarjouksen koko korttelin ostamisesta. Isä ei ollut halunnut luopua vanhasta asunnostaan, mutta nuorella grynderillä oli rahan kiilto silmissä. Rakentamalla kaksi kertaa korkeamman talon hän tekisi isot voitot. Koska isä oli ollut viimeinen vastustaja, grynderi tarjosi kahta asuntoa yhden tilalle. Sehän sopi minulle. Toinen myytiin hyvällä voitolla ja toinen jäi meille.
Annaa talomme puunattu ympäristö ja maisemat vastakkaisen talon seinään eivät häirinneet. Miksi murehtia, jos ikkunasta näkyy jotain, hän kuittasi valitukseni. Lapsena lapissa Annan kotitalon ikkunasta ei näkynyt suurimman osan vuodesta mitään muuta kuin mustaa.
Asuinpaikan tärkein mittapuu Annalle oli se, että hän pääsi kulkemaan omalla autollaan tallista suoraan työhuoneelle. Annan ruohonleikkuriksi kutsuma kaksipaikkainen koppero oli lahja hänen isältään. Vaikka auto oli vanha Nokia, sen viinamoottori täytti energiamurroksen tiukentamat ympäristöluvat. Joskus iltapäivisin Annan palatessa kotiin naapuruston lapset kokoontuivat autotallin eteen ihmettelemään kovaa ääntä ja pakoputkesta tuprahtelevaa vesihöyryä.
Olin tarjoutunut ostamaan Annalle sähköauton, mutta se ei kelvannut. Niin kauan kun auto toimi, Anna ei halunnut käyttää rahaa uuteen. Anna piikitteli minua tyypilliseksi mieheksi, kun halusin vaihtaa autoa. Ehkä se olikin totta. Minua häiritsi, mitä vanha auto meistä kertoi. Markkinointijohtajien ja viestintäpäälliköiden kiillotettujen urheilukuplien rinnalla vanha viina-auto paljasti meidän olevan vain onnekkaita taviksia. — Aamupalan jälkeen laskeuduin hissillä autotalliin. Pienen punnitsemisen jälkeen otin pyörän firman työsuhdeauton sijasta. Hiilitilille jäi taas kaksi kiloa perillistä varten.
Munkkiniemen pääportilla minut tunnettiin naamalta, eikä tarvinnut edes pysähtyä. Lapsuuden liikennekaaos rantatiellä oli vaihtunut automaattiautojen rytmikkääseen mateluun. Aiemmin kaksi kaistaa vaatinut aamuruuhka mahtui nyt tietokoneen ohjauksessa yhdelle kaistalle. Kaksi muuta kaistaa oli varattu busseille, ihmisten ajamille autoille, pyöräilijöille ja kävelijöille.
Portin jälkeen kasvoille tuli vanhan merenlahden suolaisen mullan tuoksu. Kevään kosteus ei ollut vielä haihtunut. Yön jäljiltä oli kylmä, mutta samaan aikaan aurinko kuumotti iholla.
Kun polki keskustaan, ei ollut eksymisen vaaraa. Molemmilla puolilla tietä oli vain portteja ja aitaa. Seurasaariston asukkaiden käsitys tyylikkyydestä oli piikikäs takorautainen linnan ovi. Kuvittelin aina sen yläpuolelle tunnuslauseen: ”Jedem das seine.” Ennen varkaat pantiin linnaan, nykyisin rikkaat lukitsivat itsensä sinne. Pelko ja turvallisuudentavoittelu eivät kulkeneet käsikkäin järjen kanssa. Attendo- Fortumin sairaala-alueen portit olivat sen sijaan levällään auki. Sairaala oli aina ollut rento vartioimisen suhteen, koska alueella kulki niin paljon väkeä.
Taka-Töölö oli sairaalan jyrkkä vastakohta. Teräslasiset vartiokopit oli sijoitettu portin molemmille puolille, ja vartijat eivät edes yrittäneet peitellä konepistooleitaan. Pari vuotta sitten uutisissa oli kerrottu, että vanhan matalamman aidan yli oli kiivennyt nisti, joka oli ehtinyt puukottaa kahta. Kolme vartijaa loukkaantui, kun nistiä yritettiin taltuttaa. Vartioimisliike halusi nöyryytyksen jälkeen näyttää kovalta, ja siksi gorilloilla oli aseet.
(Oikeasti se muurin yli kiivennyt oli vain joku tavallinen köyhä. Joku asukas yritti ottaa sen kiinni, ja rassukka vähän töni wannabesankaria ennen kuin vartijat ehtivät väliin. Celsius joutui täsmäyttämään tyypin teot pahemmiksi, etteivät vuokrakytät näyttäisi niin avuttomilta.)
Mannerheimintien ylitse pääsin heittämällä, kun jalankulkijoiden liikennevalot katkaisivat autovirran juuri sopivasti. Anna ei olisi halunnut, että ajoin osan työmatkaani puistossa. Useimmat aidattujen alueiden asukit pelkäsivät keskuspuiston metsikköä. Eikä ihme, olihan väkeä pitkään ja hartaasti mainoksilla opetettu juuri sitä pelkäämään. Ei vartijoita, ei kameroita, ei robokoiria. Mainosten turvattomuutta puhtaimmillaan. Minusta oli pelkästään riemastuttavaa, että vain parin kilometrin päässä pääkaupungin keskustasta oli läntti ilman sähköistä valvontaa. Annan huoli tarttui aina välillä minuunkin, mutta yritin pysyä kovana. Sitä paitsi pelko oli turhaa. Tavalliset varkaat olivat tyhmiä, mutta laiskoja. Vaatisi liian paljon vaivaa seisoskella metsässä odottelemassa ryöstettävää.
Mannerheimintien varresta alkoi polku, joka oli lyhin reitti puistoa halkovalle tielle. Siellä täällä metsässä näkyi multakauluksia. Puisen lavan päälle oli nostettu isoja säkkejä, joissa mummot kasvattivat tomaattia ja kurkkua. Vihreät olivat saaneet säilytettyä Keskuspuiston luonnonsuojelualueena, mutta kukaan ei pitänyt siitä huolta. Metsät olivat polkujen kirjomaa ryteikköä, ja joka paikassa oli isompia ja pienempiä roskia.
Tähän aikaan vuodesta kasvikset olivat vielä sen verran raakoja, ettei niitä tarvinnut koko ajan vahtia. Myöhemmin kesällä mummot nukkuivat kaulustensa vieressä viimeisen kuukauden ennen sadonkorjuuta. Parin kilon säkki tomaatteja saattoi hyvinkin olla parinkymmenen hiilikilon arvoinen.
Ajettuani sata metriä polkua pääsin keskuskäytävän varrelle. Tien oikeassa laidassa kulki työmatkalaisten harva jono. Töihin kävelijät olivat lähinnä niitä, joilla ei ollut tarpeeksi hiiltä työmatkoihin. Viikon kävelyillä säästetyn hiilikilon saattoi myydä kympillä, ja tienata vähän ruokarahaa.
Keskellä kulkivat pyöräilijät. Useimpien kulkupelit olivat vanhoja romuja, jotka pysyivät koossa rautalangalla ja teipillä. Ruskeasuon kohdalla tien keskellä seisoi väsyneen näköinen nainen, joka jakoi papereita ohikulkijoille.
– Terveytesi on uhattuna, lue tämä, kuului naisen hokema mainoslause.
En ottanut paperia, vaikka kiinnostus heräsi. Olin nähnyt ehkä kahdesti aiemmin paperin jakajia näin lähellä keskustaa. Ruudut olivat niin halpoja, että paperilla ei kannattanut juuri mitään mainostaa.
Väkijoukko alkoi harventua, kun lähestyin keskustaa. Roskia oli maassa vähemmän. Olympia-asuntojen kohdalla vartija katseli minua epäluuloisena, mutta ei sanonut mitään. Vanhaan olympiastadioniin rakennetut kämpät olivat jääneet myymättä, kun ympärille ei ollut saanut rakentaa aitaa. Minä kyllä olisin mielelläni asunut kukkulalla, josta näkyi Töölönlahden ylitse. Maisemaa rumensi vain vanhan oopperatalon tarkastuspiste. Keskustan pohjoispuolella tämä oli ainoa kohta, josta pääsi sisään ilman autoa.
Oopperan ja merenlahden välissä oli asfalttikenttä, jota halkoivat vyötärön korkuiset aidat. Ne ohjasivat ihmisiä viidelle numeroidulle portille. Pisin jono oli ykköselle ja kakkoselle, joiden ruuduissa luki silver ja gold. Kolmoseen ja neloseen pääsi platinum- ja special-tasoilla. Niihin jonot olivat lyhyemmät, mutta kyllä sielläkin oli väkeä.
Laskettelin mäkeä valtionpuutarhan ja jäähallin välistä tähdäten kohti porttia numero viisi. Kauempaa kuulutukset sotkeutuivat puuroksi, mutta lähempänä sain selvää puheesta.
– Celsius Emerald ja Celsius Sapphire -asiakkaille on varattu portti viisi. Muistutamme kaikkia, että tänään tehdyistä ostoksista keräätte kaksinkertaiset pisteet.
Enhän minä oikeasti olisi Sapphire-luokan kuluttaja, mutta Celsius järjesti työntekijöilleen joitakin erioikeuksia. Olihan se firmalle järkevä investointi, ettei minun tarvinnut jököttää jonossa kerrossiivoojien kanssa.
Viitosportin kaksi rotevaa vahtia nojaili koppinsa seinään yrittäen pysyä varjossa. He katselivat nelosportille matelevaa kymmenmetristä jonoa. Viitonen oli aina tyhjä. Emerald- ja Sapphire-tasoille päästäkseen piti olla joko hyvin rikas tai kohtuullisissa asemissa Celsiuksella. Sellaiset ihmiset eivät tavallisesti kulkeneet jalan.
En noussut pyörän selästä, kun laskin käteni tunnistimelle. Olin tullut tästä niin monta kertaa, että vartijat tervehtivät tuttavallisesti. Meitä oli ehkä viisi sapphirelaista, jotka kulkivat töihin keskustaan jalankulkijoiden portista. Vahdit kyllä tiesivät, kenet voi päästää nopeasti ohi.
Turvatarkastuksilla pyrittiin lähinnä pitämään teinit ja roskaväki poissa häiritsemästä kauppojen asiakkaita. Turvallisuudellahan sitä perusteltiin, mutta tämänkin tarkastuspisteen molemmin puolin oli kilometrin verran matalaa verkkoaitaa. Jos joku todella halusi livahtaa keskustan alueelle, se ei olisi kovin vaikeaa.
Heti tarkastuspisteen jälkeen kaupunki muuttui siistimmäksi. Nurmikot oli leikattu, ja roskakoreihin oli vaihdettu pussit. Töölönlahden rannalla oli pieniä kioskeja, joista sai ostaa kahvia ja sämpylöitä. Penkkejä oli siellä täällä polkujen varsilla. Tällaisena kauniina päivänä näkyikin muutamia työporukoita, jotka pitivät aamuneuvotteluitaan penkeillä istuen.
Finlandia-talon pihalla jouduin pysähtymään, koska reitin tukki kahvikuppeja käsissään pitelevä väkijoukko. Menossa oli jonkinlainen mainostempaus, ja väkijoukko tuijotti esiintymislavalla puhuvaa miestä. Pian luokseni käveli myyjän näköinen tyttö. Hän kertoi, että nyt olisi erinomainen tilaisuus kokeilla uutta corporate graffiti -palvelua. Seinä oli lavan takana ja sopi erittäin hyvin tuotekehitykseen ja ideointiin. Kieltäydyin kunniasta. Toivoin, ettei pomoni saisi kuulla uudesta villityksestä. Sillä oli ikävä taipumus poimia muotivillitykset vaivaannuttavien kehityspäivien ohjelmaksi.
Töölönlahdelta päästyäni hyppäsin pyörän selästä ja talutin sen rautatieaseman kauppakeskuksen läpi. Vartijat olivat pari kertaa hyppineet silmille, kun olin yrittänyt ajaa keskuksen läpi. Steissin teräslasinen lattia huimasi aina yhtä paljon. Junat kulkivat kuilussaan syvällä maan alla, ja matkustajat odottelivat laitureilla vaunujen ovien avautumista. Arkkitehti oli ajatellut avaruutta ja läpinäkyvyyttä. Minä ajattelin lähinnä putoamista. En haluaisi käyttää hametta tällaisella paikalla. Heti kun pääsin kauppakeskuksesta Kaisaniemenkadun autokadun laitaan, jarrut kirskuivat ja nainen mätkähti bussin keulaan. Yläpuolelta kuului valvontakameroiden siipien sirinää, ihmisjoukko houkutteli niitä paikalle.
Celsiuksen varsinainen päämaja Suomessa oli keskustan länsipuolella sijaitsevassa yrityspuistossa. Salamyhkäisen luonteensa vuoksi meidän osastomme, Celsius 21, ei ollut samassa paikassa, vaan meillä oli käytössä pari kerrosta toimistotalosta keskustan laitamilta, ison ja nyt verisen autokadun varrelta. Toimistotalo oli vanha, pinnoitettu kokonaan läpinäkyvillä aurinkopaneeleilla, oman aikansa unelmien mukaan. Valmistuessaan se oli ollut häikäisevä taidonnäyte, jossa vanhasta rakennuksesta kuoriutui uusi. Sitten aika kului, ja talo koki kaikkien kiiltävien asioiden kohtalon.
Hyppäsin satulasta ja nostin pyöräni lasiovien läpi. Aulassa vastaan löntysteli mekaaninen koira, joka nuuhkaisi laiskasti jalkaani. Tekoturkilla päällystetyn robotin tunnisti koneeksi silmistä, jotka olivat keinotekoisen elottomat muuten aidon näköisessä päässä.
Eläin tai kone – en osannut päättää – nukkui ja latautui pienessä kopissaan aulatiskin vieressä. Nenänsä herkillä tuntokarvoilla se tunnisti jokaisen talon työntekijän hajun ja piti tuntemattomat loitolla.
Kivisen ja teräksisen aulatiskin takana istui vahtimestari, joka näytti yhtä aikaa kyllästyneeltä ja ylpeältä. Nuoruudessaan pitkä mies oli varmasti ollut haluttua seuraa. En ollut jaksanut koskaan kysyä hänen oikeaa nimeään, joten olin nimennyt hänet Edvin Laineeksi.
– Jos voisin taas viedä pyöräni tuonne takahuoneeseen, sanoin Edvinille.
Kerroksessa odotti hissi, jonka ovea piti auki koko Celsius 21:n pomo, joka oli myös minun pomoni. Kaikki kutsuivat Virolaista aina pelkällä sukunimellä. Virolainen, kuten melkein kaikki muutkin celsiuslaiset, tuli kaupunkiin omalla autollaan.
– Onko Lilja liittynyt hippiliikkeeseen, vai mikä ajaa pyöräilemään? Benz keksi polttomoottorin ja Mercedes loi siihen tyylin. Kyllä sen pitäisi miehelle kelvata, eiks niin?
Yritin puhua kuntoilusta ja hiilitilin säästämisestä, mutta vitsailun alkuun päässyt Virolainen ei kuunnellut.
– No sitten kun sä löydät naisen, se takoo järkeä sun päähän. Kato, se sanoo viikon verran että on pää kipeä, kun pitää kantaa huolta sun pyöräilystä. Alkaa sullakin sen jälkeen mieli muuttua.
– Niin, mähän olen naimisissa.
Hissin ovet sulkeutuivat, ja Virolainen jatkoi yksinpuhelua numeroiden vaihtuessa kohti kuudetta.
– Kundi ajattelee, että näin lähellä keskustaa kukaan ei uskalla tehdä sulle mitään. Firman reppu selässä ja logo rinnassa ei paljoa auta. Juuri viime viikolla yksi kirjaosaston miehistä oli mukiloitu sairaalaan. Hissi pysähtyi joka kerroksessa, kun eri osastoille menevät jäivät kyydistä. Virolaisella oli hyvin aikaa puhua.
– Mun poika olisi halunnut fillarin sen jälkeen, kun se näki sellaisen vanhassa elokuvassa. Siinä joku naskali ajeli katua lähiössä ja heitti lehden joka kuistille. Sanoin, että kun kuistit on muurin takana ja lehdet toimitetaan kaapelia pitkin, niin polkupyörälläkään ei ole mitään virkaa.
Hissi pysähtyi nytkähtäen kuudenteen, ja Virolainen häipyi omaan huoneeseensa. Parilla isommalla pomolla oli oma äänieristetty koppi, mutta muuten koko kerros oli yhtä pitkää hallia, joka oli täytetty seinästä seinään ulottuvilla pöydillä. Huoneen keskellä oli lasikoppi, jossa päivystäjät tarkkailivat uutisvirtaa.
Muuten jokaiselle työntekijälle oli kasattu vieri viereen samanlainen varustus: harmaa teräsrunkoinen tuoli, vihreät kuulosuojaimet ja tavallista isompi ruutu, johon kytkeä oma netti.
Koska tulin töihin viimeisenä, jouduin istumaan Parsonsin viereen. Oksennusta muistuttava energiajuoman löyhkä tunki sieraimiin heti, kun Parsons avasi suunsa. Hän ilahtui selvästi, että joku oli saapunut rupatteluetäisyyden päähän. Tervehdin Parsonsia kohteliaasti, mutta en ryhtynyt juttusille. Virolainen piti häntä firmassa tekemässä kaikki ne duunit, joita kukaan muu ei halunnut tehdä. Parsons korjaili muiden tekemiä pieniä virheitä ja hoiti kaikki yksitoikkoiset täsmäytykset. Olin celsiuslaisista yksi harvoista, joka suhtautui Parsonsiin edes neutraalisti. Rassukka piti sitä ystävyytenä.
– Parsons on toivoton tapaus, Virolainen oli kerran sanonut. – Nelikymppinen mies, joka muistuttaa ilahtunutta koiranpentua aina kun joku sitä vähän huomioi.
Aina kun piti ennakoida tavisten ajattelua, pohdin mielessäni Parsonsia. Celsiuksessa hän oli aivan kykyjensä äärirajoilla. Hän seurasi kaikkia sääntöjä parhaansa mukaan, mutta onnistui aina välillä rikkomaan paria kirjoittamatonta. Mutta yrityksen puutteesta häntä ei voinut syyttää. Kerran olin Annan kanssa kaupungilla törmännyt koko perheeseen. Kolme pulskaa lasta ehti parin minuutin juttelun aikana kaataa yhden mainostelineen ja pitää niin paljon meteliä, että juttelu oli vaikeaa. Parsonsin vaimo näytti ennen aikojaan väsyneeltä naiselta, joka pyysi anteeksi itseään ja kaikkea ympärillään tapahtuvaa.
Avasin nettipäätteeni ja kytkin sen isoon ruutuun. Näkyviin lävähti Celsiuksen logo ja motto: Don’t be evil. Ruudun oikeaan yläkulmaan ilmestyi kello, joka kertoi, että olin ollut töissä 13 sekuntia. Kellonajan vieressä oli mittari, joka kertoi työtehoni olevan tällä hetkellä alhaisempi kuin muilla tiimissä. Tietonsa se sai vertaamalla jokaista näppäimen painallusta ja sähköpostin lähetystä muiden toimiin. Aamulla luku oli aina miinuksella, eikä siitä tarvinnut olla huolissaan. Tässä kvartaalissa olin jo vähintään 15 prosenttia muiden keskiarvon yläpuolella.
Ryhdyin pläräämään saapuneita viestejä ja päivän agendaa. Vartin kuluttua ruudulle saapui työtehtävä, jota olin jo ehtinyt odotella.
LÄHETTÄJÄ: C21 Asiakkuudet / Veli-Matti Virolainen
VASTAANOTTAJA: Tero Lilja
AIKA: ti 7.4., kello 09.32
AIHE: ohj: onnettomuus tiistaiaamuna
hoida tämä t. V
—— Edelleenlähetetty viesti käyttäjältä Reino Routanen ——
> Bussillemme sattui aamulla ikävä onnettomuus. Syynä oli
> nisti joka hyppäsi bussin alle. Jossain saatetaan väittää jotain
> virheellistä. Tarkemmat tiedot kuolleesta ohessa.
>
>
> Reino Routanen
> Toimitusjohtaja
> Volvia Finland Oy
Reino-poika ei näköjään turhia aikaillut ryhtyessään toimeen. Viesti oli muotoiltu kainosti kuin pornokaupan myyjälle. Suomeksi se tarkoitti sitä, että hän halusi täsmäyttää kolariuutisesta sen, että syypää oli bussin alle jäänyt nainen. Nyt uutissivut kertoivat turmasta suunnilleen niin kuin olin sen itsekin nähnyt.
@Stadi24
Tekstaileva työmatkalainen toikkaroi bussin alle
Taas on yksi varomaton jalankulkija stadissa vähemmän.
Vähän ennen yhdeksää aamulla assistentti Jasmina Paavola ei katsonut eteensä näprätessään ruutuaan ja joutui bussin jyräämäksi. Paljon ei jäänyt kerrottavaa.
Kuten kuvastakin näkyy, niska on murtunut ja luut sohjoa. Ei kannattaisi kävellä päin punaisia, ei varsinkaan Kaisaniemenkadulla.
Ei bussikuskikaan tainnut ihan hereillä olla, kun jarrutusaikaa olisi ollut. Bussille ei käynyt kuinkaan, mitä nyt matkustajat olivat vähän järkyttyneitä.
Joshua Sainio
Kirjoittaja vihaa aikaisia aamuja ja liian äänekkäitä kanssamatkustajia.
@Stadi24 – kaikki olennainen kaupungista heti
Yhdellä uutissivustolla kerrottiin, että kuollut nainen työskentelisi lakitoimistossa. Silminnäkijät myös ihmettelivät kommenteissa, miksi bussikuski lähti juoksemaan pakoon. Rouvisen lähettämien tietojen mukaan kuollut nainen oli 33-vuotias sihteeri, jonka firma sijaitsi samassa talossa kuin meidän.
Huumeissa sekoilu oli jo pitkään tuntunut karkealta kliseeltä, varsinkin kun sillä selitettiin äkillisiä julkisia kuolemantapauksia. Silti se toimi joka kerta. Ihmiset halusivat tosissaan uskoa siihen, että järjetön väkivalta ja kohtuuton raakuus voitiin selittää yhdellä aineella, joka pani kunnon kansalaiset käyttäytymään yhteiskunnan vastaisesti. Jos transamfetamiinia ei olisi ollut olemassa, työni olisi ollut todella paljon vaikeampaa. Routanen oli sitä paitsi oikealla asialla. Eihän koko firman ja sen duunareiden tarvinnut kärsiä siitä, että yksittäinen työntekijä sattui vähän mokailemaan.
Tämä täsmäytys oli duunina niin helppo, että Parsonskin olisi pystynyt tekemään sen. Etsin vain kaikki tapauksesta tehdyt uutiset, lukitsin ne muutoksia vastaan ja muuttelin paria lausetta. Jutun kirjoittaja ja kuolleen omaiset näkisivät muuttamattoman uutisen, mutta kaikki muut lukisivat täsmäytetyn tarinan. Virolainen ei koskaan väsynyt tolkuttamaan, että yhtiöillä oli oikeus tasapuoliseen tiedonvälitykseen.
@Stadi24
Sekoileva nisti toikkaroi bussin alle – liikenne seisoo
Taas on yksi huumehörhö stadissa vähemmän.
Vähän ennen yhdeksää aamulla assistentti Jasmina Paavola hankkiutui bussin alle. Stadi24:n tavoittamien silminnäkijöiden mukaan nainen odotti pysäkillä bussin tuloa ja hyppäsi varoittamatta alle.
Pysäkillä seisovien matkustajien varoituksista huolimatta bussi ei pystynyt jarruttamaan ajoissa. Stadin poliisi vahvistaa, että Paavolalla oli veressään transamfetamiinia.
Paljon ei jäänyt kerrottavaa. Kuten kuvastakin näkyy, niska on murtunut ja luut sohjoa. Ei kannattaisi sekoilla kamoissa, ei varsinkaan Kaisaniemenkadulla. Bussille ei käynyt kuinkaan, mitä nyt matkustajat olivat vähän järkyttyneitä
Joshua Sainio
Kirjoittaja vihaa aikaisia aamuja ja kanssamatkustajia.
@Stadi24 – kaikki olennainen kaupungista heti
Kirjoitin lyhyen muistion siitä, kuinka bussionnettomuutta käsitteleviä uutisia tuli korjata. Isot linjat vaativat vähän miettimistä, mutta sadat pienet yksityiskohtaiset muutokset saattoi jättää alihankkijoiden vastuulle. Intiassa riitti halpaa koulutettua väkeä korjaamaan tekstejä, ja käännöskone ohitti kielimuurin.
Kellokortti oikeassa yläkulmassa näytti, että olin ollut töissä 2 tuntia ja 33 minuuttia. Työteho oli 22 prosenttia keskiarvon yläpuolella.
Kiinostuitko? Tilaa kirja sähkökirjana Elisalta, paperikirjana Suomalaisesta kirjakaupasta tai tee lainaa se kirjastosta paperi- tai sähköversiona.